Kahdeksankolmatta päivää kului, isäni, ja yhdeksäntenäkolmatta käski Chaka, joka oli jälleen nukkunut huonosti, huoneensa kaikki naiset, luvultaan toista sataa, eteensä. Toiset olivat hänen vaimojaan, joita hän sanoi "sisarikseen", ja toiset olivat nuoria tyttöjä, joita hän ei ollut vielä naittanut, ja kaikki olivat kauniita. En tiedä, tahi olen unhottanut, mitä Chaka oli edellisenä yönä uneksinut, sillä hän näki niin paljon unia siihen aikaan, ja kaikilla hänen unillaan oli sama seuraus: monen ihmisen kuolema. Hän istui majansa edessä kulmat rypyssä, ja minä olin hänen luonaan. Vaimot ja tytöt oli koottu hänestä vasemmalle, ja heidän polvensa vavahtelivat pelosta. Heidät vietiin yksi kerrallaan hänen eteensä, jossa he seisoivat pää painuksissa. Hän käski heidän olla hyvällä mielellä ja puheli heille lempeästi kysyen vihdoin jokaiselta: "Onko sinulla, sisareni, kissaa?"
Toiset vastasivat kieltävästi ja toiset myöntävästi, mutta toiset olivat niin pelon lamauttamat, etteivät saaneet sanaa suustaan. Ja lopputulos oli aivan sama, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Vastauksen kuultuaan kuningas lausui huoahtaen: "Voi hyvin, sisareni, olipa se nyt onnetonta, ettei sinulla ole koiraa", tahi, "että sinä pidät kissaa majassasi", tahi, "ettet edes tiedä, onko sinulla kissaa vai ei."
Pyövelit raahasivat sitten tuon onnettoman portin ulkopuolelle, jossa nuijanisku päätti nopeasti hänen päivänsä. Murhaamista jatkui melkein koko sen päivän, kunnes kuusikymmentä vaimoa ja tyttöä oli surmattu, mutta vihdoin sattui kuninkaan eteen eräs tyttö, jolle tämän suojelushenki oli suonut sukkelan ajatuksenjuoksun. Kun Chaka kysyi tytöltä, oliko hänellä kissaa vai ei, vastasi tämä, ettei hän tiennyt, "mutta puoli kissaa oli parhaillaan hänen yllään", ja tyttö osoitti kissannahkaa, joka oli sidottu hänen lanteilleen.
Kuningas nauroi ja taputti käsiään sanoen, että vihdoinkin oli vastattu oikein hänen uneensa, eikä hän surmannut enää ketään sinä päivänä eikä sen jälkeenkään milloinkaan — paitsi kerran.
Sinä iltana oli sydämeni murheesta raskas ja minä huusin hengessäni: "kuinka kauan vielä?" — enkä voinut levätä. Menin ulos ja päädyin viimein tuolla vuoristossa piilevän suuren kuilun partaalle, jossa istahdin eräälle korkealle kallionkielekkeelle. Aukeat tasangot levisivät eteeni pohjoiseen ja etelään, oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Päivä kallistui iltaan ja oli hyvin tyyni ja hiottavan lämmin, kuten aina myrskyn edellä, jonka lähestymisen minä taikurina hyvin tiesin.
Aurinko laski punaten tasangot alhaalla — oli kuin kaikki Chakan vuodattama veri olisi tulvinut maan yli, jota Chaka hallitsi, ja vaipui viimein taivaanrantaan ilmestyneen synkän pilven taa, jonka se reunusti säihkyvällä sädekehällä ja jonka keskeltä sen valo tunkeutui veripunaisena liekehtien. Pilven varjo pimitti vuoret ja tasangot kuin musta siipi, jonka alla kuolemanhiljaisuus vallitsi. Aurinko vaipui hitaasti, ja yhä uusia pilviä kohosi taivaanrannalle kokoontuen yhteen kuin sotajoukko päällikkönsä käskystä, ja auringon säteiden välähtely oli kuin keihäiden kimaltelua.
Minä katselin ja pelästyin. Liekki sammui ja hiljaisuus syveni, kunnes saatoin aivan kuulla sen; lehtikään ei värähtänyt eikä lintukaan äännähtänyt ja koko maailma näytti kuolleen — minä yksin vain elin tuossa kuolleessa maailmassa.
Samassa lennä: kirkas tähtönen taivaan korkeuksista valaisten välähdyksessä lähenevän myrskyn, joka riehahtikin heti valloilleen. Ympärilläni vallitseva hämäryys vavahti, louhikko valitti ja jäätävä tuulenhenkäys pani koko maan värisemään. Tuo lentävä tähti joutui vihurin tielle, joka kiidätti sen minua kohti, ja lähestyessään tähti kasvoi, suureni ja muutti muotoaan, kunnes se oli aivan naisen näköinen.
Tiesin heti, kuka se oli, vaikka hän olikin vielä kaukana — Inkosazana, joka tuli nyt luokseni lupauksensa mukaan myrskytuulen tuomana. Hän oli nyt hirveän näköinen, sillä ilma salamoi hänen ympärillään hänen kiitäessään eteenpäin myrskyn siivillä; silmät suitsivat tulta, joka näytti leimahtelevan hänen valloilleen liehuvista hiuksistaankin, ja kädessään hän piti säihkyvää keihästä, jota hän heristi tullessaan.
Hän oli jo vuorensolan suulla; hänen edessään oli kaikki hiljaista, mutta hänen takanaan humisivat myrskyn siivet, ukkonen pauhasi ja sade sähisi kuin sikermä käärmeitä. Leimauksena hän kiiti ohitseni katsahtaen minuun hirmuisilla silmillään, joiden liekki aivan jäykisti minut. Hän tuli ja katosi sanaakaan sanomatta, mutta minusta kuulosti kuin myrsky olisi ärjynyt, kalliot karjuneet ja sade sähissyt korvaani sanat: