"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"
Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan viimeisen matkani — että viet minut kuolemaani."
Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki zulu-heimon aluetta kohti.
IV.
MOPON JA BALEKAN PAKO.
Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät. Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon, joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin. Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi. Hiivimme lähemmäksi ja — ah! minkä surullisen näyn näimmekään! Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.
Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin — vanhuksia, nuorukaisia, lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan — siellä poltettujen majojen välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa ja vihreitä jyviä syödäksemme.
"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan. Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani hänen vieressään keihäs kädessä.
"Tapa minut sukkelaan!" sanoi hän. "Etkö ole jo tarpeeksi kiduttanut minua?"
Sanoin olevani vieras enkä tahtonut tappaa häntä.