"Tuo sitten minulle vettä", pyysi hän; "tuolla kylän takana on lähde."
Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän joi ja voimistui hiukan — vesi virkisti.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin minä.
"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui. Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen, poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä vastaan."
Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin, isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen, mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin. Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat kaikki virrat verensekaiset — niin, meidän täytyi vettä etsiessämme aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on erehdys, isäni.
Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.
Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää, sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien, ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana. Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä, että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.
Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista. Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla, vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi. Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin katsomaan — koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.
Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta, millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli kuusi aseistettua oman heimoni miestä — isäni Makedaman lapsia — jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He huomasivat meidät — huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös ja syöksyimme aavikolle — juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi jalkamme.
Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet, mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti — mihinkäpä muualle, Ja soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät. Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä. Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.