"Katsokaa kuningastanne!"
Molemmat vetäisivät vaippojensa alta lyhyen tappokeihään, iskien ne kuninkaan ruumiiseen. Umhlanganan isku osui vasempaan olkapäähän, ja Dingaanin oikeaan kylkeen. Chaka pudotti pienen keihäänsä, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, katsoen ympärilleen, ja hänen katsantonsa oli niin kuninkaallinen, että prinssit pelästyivät ja kavahtivat takaisin.
Kahdesti hän katsoi kumpaiseenkin ja lausui sitten:
"Mitä! Aiotteko tappaa minut, veljeni — te koirat, joita minä olen hyvyydessäni ruokkinut? Aiotteko tappaa minut saadaksenne sitten hallita maatani? Sanon teille, ettei valtanne kauan kestä. Kuulen juoksevien jalkojen töminää — mahtava valkoinen kansa on tulossa, joka pyyhkäisee teidät jäljettömiin, isäni lapset! He valtaavat maani, ja te joudutte kansoinenne heidän orjikseen!"
Niin hän sanoi veren virratessa haavoista ja loi heihin jälleen kuninkaallisen katseen, joka muistutti arkojen metsästäjäin saartamaa mahtavaa hirveä.
"Täyttäkää työnne, oi te kuninkaiksi pyrkijät!" huudahti hän, mutta prinssien rohkeus oli mennyt, eivätkä he voineet enää iskeä. Silloin minä, Mopo, hypähdin esiin ja sieppasin maasta tuon pienen assegain, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta — saman assegain, jolla Chaka oli murhannut äitinsä Unandin sekä Moosa-poikani, ja kohotin sen korkealle keskittäen voimani iskuun. Silmäini eteen näytti jälleen häivähtävän jotakin punaista kuten ennen nuoruudessani, isäni.
"Miksi tahdot tappaa minut, Mopo?" kysyi kuningas.
"Vannoin Balekalle kostavani sekä hänet että koko heimoni!" huusin minä ja lävistin hänet keihäällä.
Hän vaipui härän vuodalle ja sanoi henkitoreissaan: "Kunpa olisin kuullut Nobelaa, joka varoitti minua sinusta, sinä koira!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, mutta minä polvistuin hänen viereensä ja huusin hänen korvaansa kaikkien hänen murhaamainsa heimolaisteni ja omaisteni nimet — kysyin, muistiko hän isäni Makedaman, äitini, Anadi-vaimoni, Moosa-poikani ja muut vaimoni ja lapseni sekä Baleka-sisareni? Hänen silmänsä ja korvansa olivat auki, ja minä luulen, isäni, että hän näki ja ymmärsi. Luulen myös, että vihasta leimuavat kasvoni, kun heristin kuihtunutta kättäni hänen silmäinsä edessä, olivat hänestä hirveämmät kuin kaikki kuoleman kauhut. Ainakin hän käänsi päänsä syrjään ja sulki valittaen silmänsä. Samassa ne aukenivat jälleen ja hän oli kuollut — mennyt sinne, johon hän oli eläissään niin monta lähettänyt.