Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou, heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas pelasti kahdesti Nadan hengen.
Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he. Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.
"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi muuten kuolemme viluun."
Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä, ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa vasten.
"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.
Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt! Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä metsän toisella puolella näkyy."
Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja, mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali, joka pakeni heti kun poika lähestyi.
Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo. Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä, mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.
Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.