Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, ingomboco, jossa he vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän, isanusin, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.
Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt — niitä oli paljon — olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen. Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana, kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä oli pidetty ingomboco ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi minulle sydämensä.
"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika", sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat — liian mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo. Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."
"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas", vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin hurmettaan saa huppelehtimaan?"
Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin?"
"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä, jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"
"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten tämä asia olisi selvitettävä?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin nähnyt tietäjäin, isanusien, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä korva.
Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin, että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä. Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne aiheutti.
"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle onnettomuuksia?"