Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä. Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan, kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen muinaisten kuningasten nimiä.
Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies, pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.
"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"
"Käsken", sanoi kuningas.
Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on Yläpuolellani Kaartuva Taivas!"
Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.
"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki! Minä itse sen tein! Minä sivelin veren porttini pieliin; omin käsin minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi, joka puhuu totta — tämä nuorukainen tässä — ja valehtelijoita, katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi — viattomia kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion he ovat ansainneet?"
Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi kuningas!"
"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"
Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli — kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.