"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni, tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki — pyyhkäiskää heidät olemattomiin — kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"
Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron taakasta.
Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli hiljaa — ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa. Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi vielä häilyi.
"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo, mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela, velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha, jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan ja häviää."
Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt kuolleista minua kiroamaan.
Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.
"Terve kuningas!" kirahti hän.
"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"
"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut verellä, Chaka — hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran! Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.
"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman — kas siinä taikurin palkka", sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.