"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."
Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään huomaamatta.
Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua. Soturit katselivat häntä kysyvästi.
"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."
"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.
"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan, joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.
Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni? Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen. Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia, sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme, paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.
Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti — sattui olemaan täyden kuun aika — että saatoimme nähdä aivan selvästi lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.