"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada tuommoisen pienen leijonan koirakseni."
Poika naurahti sanoen: "Noudanko sinulle yhden, sisareni?"
"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua pesästään."
"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei puhuttu sitten sen enempää.
Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut mitä halusikin.
Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan, luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään, koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä, ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun sarastaessa.
Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso, aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja riuhtoilemisesta huolimatta.
"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt hämmästyksestä.
"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin leijonat karkaavat kimppuumme."
"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"