Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista, ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio. Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.
"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme huudellen naarasleijonan jälkeen.
Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo, että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä tiesin, että hän oli kuollut — mitään toivoa ei ollut.
"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.
"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."
Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"
"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään pojallesi?" kysyi eräs soturi.
"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"
Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.
Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa hiipivän naarasleijonan kitaan.