Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:
"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne. Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on nainen onnensa saavuttava."
Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä", sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin etsimään häntä ainoata, jota rakastan."
"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa, että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."
"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut, niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta sydämeni on suuri, eikä se petä minua."
En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin. Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin, olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.
"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta, ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla, eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa, tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."
Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.