Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian. Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.
"Mistä on kysymys, kuninkaan miehet?" kysyin minä rohkeasti.
"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."
"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät. Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä, ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."
Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja lapseni olivat turvassa Chakalta.
"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen, "sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin syntyä lapsia."
"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."
"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on suudeltava."