Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän, joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana. Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti tullut.
Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.
Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan; mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en tahtonut vielä maistaa.
Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle, mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa. Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."
Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.
Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa silmissään.
Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään. Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui: "Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.
"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet rehellisesti karjaani?"
"Ovat, oi kuningas", vastasin minä.
"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota ainoatakaan."