Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.
"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri ja katkera suru?"
"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.
"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas."
"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat kyllin syviä hullun hukkua!"
"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"
Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun vallassa.
"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän, joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."