"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä — verikyyneleltä, Mopo. Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."
Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin suojelushenkeäni, Ehloséta, joka oli sanellut minulle vastaukseni. Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha, tämä oli vasta koetukseni alku.
"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle, joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset, jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"
"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.
"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista, niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä. Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"
"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä mitään, oi kuningas."
"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat kylmästä. Ei, älä pelkää — lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli hehkui punaisimpana — osoitti ja nauroi.
Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi — niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.
Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne, neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren synnyttämä."
"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos tarvitaan."