Vedin käteni tulesta ja tuskani taukosi hetkeksi.
"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."
Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, — musta kuin karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat, mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun — valkoinen, kuollut ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.
"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat, joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut sinua. Mutta äitini on kuollut — kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan, Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat. Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun — viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.
XI.
BALEKAN NEUVO.
Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen. Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana — tuhkaa oli nilkan vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui johonkin kovaan ja särmikkääseen.
Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan, joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain minulle, vaan monelle muullekin.
Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat, niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni, siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, Amatongioja, suojelushenkeäni Ehloséta, ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin, maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.
Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni, kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä, virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo näkemäni ihmiset olivat mustia — joukossa ei ollut ainoatakaan sinun laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten taistellessa vedessä kauemmin — mutta niinhän on tässäkin elämässä — toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.