Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän makasi kuin kuollut.
Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.
Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle, kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja astui Umslopogaasin luo.
"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki — elätkö siis, muukalainen?"
"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."
"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti, etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."
Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä keskustellen.
"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.
"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."
"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"