"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira, tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua kohti keihäs koholla.
"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti keihäitään heristäen.
"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin, ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle. Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."
"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.
"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.
"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin jännittävä."
"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille, kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle lainkaan tietämättä, minne menisin.
"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle: 'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi vastustaa?'
"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti tehdä saadakseni sen.
"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen, 'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen. Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'