"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka pysähtyivät kuuntelemaan.
"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen, ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, amatongo, tappoi hänet. Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'
"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni iskien hänet täyteen haavoja!'
"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, amatongeja, uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan, josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.
"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.
Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.
"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen, että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.
"'Mikä on tämän nuijan nimi?' kysyin minä vaimo vanhukselta.
"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista. Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen Imbubuzi, Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua kirkkaasti sameilla silmillään.
"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon Vartijaa.'