"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.
"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies; vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset yli!'
"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni; nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.
"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä, Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti. Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä, jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen, amatongojen, pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria, limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin; ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, amatongoja. Välistä näin myöskin vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten valitukselta.
"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta, maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista. Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä on nimesi?"
"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."
Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti Umslopogaasin kauriin taljoilla.
Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.