Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti, mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa, jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.
"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös, jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien hammasrivien välistä.
"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin ja heti paikalla.
"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen, pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat, jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan perille saakka.
"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea syvennys, eikö niin? — ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut, ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin, Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen keihään punaiseksi ruostunut terä.
"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä kohdalta; sileä, vai kuinka? — sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.
"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen — uros — vanha ja musta, suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä, jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn. Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti. Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi. Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä. Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.
"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin, että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta. Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen, että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja vimmattu ähellys alkoi.
"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä suoraan kurkkuani kohti.
"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi. Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä. Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien, ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.