"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut, mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti kuolleena maahan.
"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos. Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin kallioilta ylhäältä — kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä — samoin ne ulvoivat silloinkin!
"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas? Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin — silloin minä pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka, rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne kuten korppikotkat puuhun.
"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.
"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.
"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.
"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas. Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.
"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi, mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'
"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:
"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla. Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä, Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani, ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'