"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi, haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa — kun pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.
"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä, joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi. Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen pääkallo, Umslopogaas.
"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita — vanhoja luita, jotka olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet, mutta suuret olivat vielä jäljellä — toiset keltaisia, toiset mustia ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä katsonut kertaakaan taakseni.
"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni — hänen, joka istui ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen — tuohon vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti, etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.
"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso, maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan, kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas — minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti palasiksi?
"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä, joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien; maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.
"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille, sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja minä olin jälleen yksin.
"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan kertomukseni."