"Olen aina pitänyt koirista", vastasi Umslopogaas; "pitäisikö minun nyt oppia pelkäämään niitä?"
Vaikka hän puhuikin noin urheasti, pelkäsi hän kuitenkin sisimmässään, sillä näky oli todellakin mitä hirvein. Sudet hyökkäsivät häntä kohti edestä ja takaa kita auki, ja yhdessä henkäyksessä hän oli melkein kadonnut näkyvistä petojen peloittavaan piiriin. Mutta yksikään hammas ei haavoittanut häntä, sillä hyppiessään hänen kurkkuaan tavoitellen, sudet tunsivat hänen olkapäillään roikkuvan nahan hajun, ja painautuivat maahan hänen jalkojensa juureen nuollen ja hyväillen häntä. Umslopogaas huomasi petojen ei ainoastaan jättävän hänet rauhaan, vaan myöskin, että naarassudet kokoontuivat sen ympärille, joka kantoi naarassuden taljaa. Ne olivat suuria, laihoja ja nälkäisiä petoja, kaikki täysikasvuisia, pentuja ei ollut, ja niitä oli niin paljon, ettei hän voinut niitä kuutamossa laskeakaan. Katsellessaan niiden punaisina hehkuviin silmiin Umslopogaas tunsi suden luonnon sydämessään, ja hänkin kohotti päätään ja ulvoi kuin susi, johon naarassudet vastasivat.
"Lauma on koossa, nyt metsästämään!" huusi Galazi. "Kevennä jalkasi nopeiksi, veljeni, sillä tänä iltana käymme kaukana. Hei, Valkohammas ja Harmaakuono! Hei, väkeni, musta ja harmaa, matkaan! matkaan!"
Hän hypähti eteenpäin Umslopogaas kintereillään, ja kummitussudet parveilivat heidän jäljessään. He riensivät tuulena vuorenrinnettä alas ja saapuivat pian syvään rotkoon, jossa oli tiheässä puita. Galazi pysähtyi kohottaen nuijan ilmaan, jolloin sudetkin seisahtuivat.
"Vainuan riistaa", huudahti hän, "hei, joukkoni, eteenpäin vain!"
Sudet painautuivat hiljaa rotkoon, mutta Galazi ja Umslopogaas jäivät suulle odottamaan. Pian alkoi kuulua katkeilevien oksien ritinää, ja katso, heidän edessään seisoi suuri puhvelihärkä, joka nuuski ilmaa kiukkuisesti möyryten.
"Tästäpä sukeutui hauska leikki, veljeni! Näetkö, miten laiha ja jäntevä se on? Ah, tuo liha on kuitenkin mureampaa kuin mitä väkeni on milloinkaan kuoliaaksi kaahannut!"
Galazin vielä puhuessa ilmestyivät sutten ensimmäiset rotkon pimennosta, ja nähdessään puhvelin ne hyökkäsivät sitä kohti ulvoen täyttä kurkkua. Härkä huomasi vaaran ja riensi rinnettä alas, Galazi, Umslopogaas ja koko susilauma kintereillään, ja tuon hurjan metsästyksen aiheuttama melu sai kalliotkin vavahtelemaan. Alas he kiitivät vuoren rinnettä myöten, ja Umslopogaasista tuntui, että hänkin oli susi. He kirmasivat sokeasti eteenpäin, mutta hänen jalkansa olivat nopeimpiakin nopeammat, eikä yksikään susi päässyt hänen edelleen ja hänellä oli vain yksi himo — himo saavuttaa saalis.
He lähenivät nyt metsän reunaa ja Galazi karjaisi. Hän karjaisi Valkohampaalle ja Harmaakuonolle, Verenjuojalle ja Kuolemalle, jotka syöksyivät heti lauman edelle juosten niin nopeasti, että vatsa näytti maata viistävän. Härkä sivuutettiin ja pakotettiin kääntymään takaisin vuoren rinteelle, jota ylös se kirmaisi Harmaakuono ja Kuolema toisella puolella ja Verenjuoja ja Valkohammas toisella Susi-veikkojen tullessa heti jäljessä lauma kintereillään. Eteenpäin riennettiin pysähtymättä vuoren rinnettä ylös, mutta Umslopogaasin askel oli aina vain yhtä keveä ja hengitys säännöllinen. He lähenivät vielä kerran tuon harmaan noidan syliä, jossa luola oli, ja härkä, joka oli pelosta suunniltaan, syöksyi sokeasti eteenpäin. Se juoksi niin nopeasti, että sudet jäivät jälkeen, sillä maa oli siinä kohden tasaisempi. Galazi katsahti Umslopogaasiin ja hymyili.
"Et juokse niinkään huonosti, veljeni, oltuasi äsken sairaana. Koetapas nyt, voitatko minut. Kumpi koskee ensin saaliiseen?"