"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee — anna meille ruokaa. Huomenna tutkimme vuoristoa."
Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni — hän, joka oli nähnyt auringon viimeisen kerran.
Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut metsän läpi — jonka salaisimmatkin polut hän tunsi — alkoi ilta pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin. Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.
Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten. Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät tiehensä hänen käskyään totellen.
Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle muutamin sanoin kuulumiset.
"Antauduit suureen vaaraan, veljeni", virkkoi Galazi. "Mitäs aiot nyt tehdä?"
"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon, murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta. Mitäs sinä sanot?"
Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä iltana ihmisiä."
"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten kokoamme armeijamme, Galazi."
Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla. Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.