Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla. He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat, kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet seuranneet heitä kaikkialle.
He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja, eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin, mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada tapparan haltuunsa.
XVI.
UMSLOPOGAAS LÄHTEE TAISTELEMAAN TAPPARASTA.
Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas, ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija. Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet — halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.
Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan, Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves, varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.
Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari, tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen itsekseen.
"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.
"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina lähellä niitä tarvitsevia."
Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia silmiä.