"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."
"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja kaikki ovat tuhoutuneet."
"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas. "Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle voimakkain vedoin.
Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen, rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat hänelle paljon huolia ja murhetta.
Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään, ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.
Tuo odotettu uuden kuun päivä valkeni vihdoin. Umslopogaas nousi aamun koitteessa ja kiinnitti sudentaljan olkapäilleen sidottuaan ensin lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille. Käteensä hän otti tukevan sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.
"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.
"Kelpaa kyllä vielä tämän kerran", vastasi Umslopogaas.
Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan. Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset, tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet. Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies, joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä "inkosikaas", valtijatar, mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti Zinita-tyttöä.
"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri vuotaa sangen helposti, Masilo."