Jikiza nousi hitaasti seisoalleen ihmetellen, että hän vielä eli, ja silmäillessään Umslopogaasin keveätä kirvestä, jonka hän oli ylös ponnistellessaan maasta siepannut, hän purskahti itkuun. Mutta suuri Itkuntekijä, tuo rautakuningatar, oli Umslopogaasin käsissä, joka katseli sen sinisen välkkyvää, hieman sisäänpäin kaarevaa terää, hamaraan taottua kairan kaltaista onttoa piikkiä ja kaunista kuparirenkain lujitettua, suureen nuppiin päättyvää vartta, hyväillen kuin sulho lemmittynsä alastonta kauneutta. Kaikkien nähden hän sitten suuteli tapparan leveätä terää huudahtaen riemuiten:
"Terve sinulle, valtijattareni, lemmittyni, jonka olen taistelussa omakseni voittanut, terve! Emme eroa milloinkaan ja yhdessä kuolemmekin, sillä en tahdo sinun joutuvan muille mentyäni!"
Niin hän huusi kaikkien kuullen ja kääntyi sitten Jikizaan päin, joka seisoi häviötään itkien.
"Missä on nyt ylpeytesi, oi Voittamaton?" nauroi Umslopogaas. "Taistele! Olethan yhtä hyvin aseistettu kuin minä äsken, jolloin en pelännyt hyökkäystäsi."
Jikiza katsahti häneen ja sinkosi sitten kiroten tuon keveän kirveen häntä kohti lähtien nopeasti pakoon karja-aitauksen porttia kohti.
Umslopogaas kumartui ja kirves suhahti hänen ylitseen. Sitten hän seisoi hetkisen katsellen pakenevan jälkeen ja läsnäolijat luulivat jo hänen aikovan päästää Jikizan menemään, mutta se ei ollut suinkaan hänen tarkoituksensa; hän odotti vain, kunnes Jikiza oli ehtinyt portille pyrkiessään noin matkan puoliväliin. Silloin hän lennähti äkkiä eteenpäin kuin salama taivaalta ja hänen jalkansa olivat niin nopeat, että katselijat tuskin kykenivät erottamaan askeleet. Jikiza juoksi myös nopeasti, mutta siitä huolimatta hän näytti seisovan koko ajan paikallaan. Hän saapui portille, mutta samassa välähti tappara korkealta heilahtaen, kuului rusahdus, ja joku vilahti hänen ohitseen. Kaikki seurasivat näytelmää henkeään pidättäen, ja katso! Jikiza kaatui karja-aitauksen portille ja kaikki näkivät, että hän oli kuollut, isketty hengettömäksi tuolla mahtavalla Itkuntekijä-tapparalla, jota hän ja hänen isänsä olivat niin kauan pidelleet.
Katselijain joukosta kajahti valtava huuto, kun oli todettu, että Jikiza Voittamaton oli vihdoinkin saanut surmansa, ja niitä oli paljon, jotka tervehtivät Umslopogaasia huudoilla: "Terve, tapparan herra, terve kirveskansan päällikkö!" Mutta Jikizan kymmenen poikaa, rotevia ja urhoollisia miehiä kaikki, hyökkäsivät Umslopogaasia kohti aikoen nujertaa hänet siihen paikkaan. Umslopogaas kavahti takaisin Itkuntekijä valmiina iskuun, kun samassa muutamat päälliköt kiiruhtivat väliin huutaen: "seis!"
"Eikös lakinne, te päälliköt, säädä", sanoi Umslopogaas, "että voitettuani kirveskansan päällikön olen itse päällikkö?"
"Aivan oikein, muukalainen, niin on laki", vastasi eräs iäkäs neuvoskunnan jäsen, "mutta sama laki säätää myös, että sinun täytyy nyt taistella yksitellen kaikkien kanssa, jotka tahtovat otella kanssasi. Niin oli isoisäni nuoruudessa, jolloin hänen, joka nyt makaa kuolleena, isoisän isä voitti tapparan, ja niin täytyy nytkin olla."
"Minulla ei ole mitään muistuttamista tuota säädöstä vastaan", sanoi
Umslopogaas. "Kuka täällä siis tahtoo astua esiin taistelemaan kanssani
Itkuntekijä-tapparasta ja kirveskansan päällikkyydestä?"