Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.
Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista kurkuista.
"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja vilpittömiä alamaisiani."
Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-heimon päällikkö, ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen rasittamana. Kuningas katseli häntä.
"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö! Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä, Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini kuolemaa!"
Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi tempun.
"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa hänet!"
Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta, sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo itkeä äitini kuolemaa!" jolloin ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut, olisi minut tapettu.
Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi, tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.
Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni. Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin kostonikin.