"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."
"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä", sanoin minä.
"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä häviät vedon."
"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä — joka en voinut vastaan sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta, kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet. Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti kuningasta bayéte-huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.
Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen otsansa hiekkaan.
"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi tulet myöhään surujuhlaani?"
"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."
"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"
"Jokainen, oi Elefantti — tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista tähkistä."
"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra kanssani hetken — eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle nurmikolle."