"Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso, ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu kuuluu sille, joka on sen pelastanut.
"Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan."
Puhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin, kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.
Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.
Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta, jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen kuningattaren hengen.
Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti ja peitettiin vuoteeseen.
Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa. Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin, että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen. Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle, jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni), ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.
Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni lähettyvillä.
"Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän.
"Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla
M'Arstunassa — oletko paennut, vai mitä?"