"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan turvallista leiriytyä rannalle?"
Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan mitä joella oli tekeillä.
Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa tilaisuutta karatakseen kimppuumme.
Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana — joko jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö. Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti kaislikossa.
Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään. Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.
Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu, jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa kaislikossa ja rannan puissa.
Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta, mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin, että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat välillämme.
Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea, oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.
Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan. Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan. Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan. Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin lämmintä.
Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme! Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.