Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni — en tiedä olinko oikeassa vai väärässä — useampien miesten päiden liukuvan kiireesti veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle, jossa olisimme joutuneet surman suuhun.
Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan. Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta kuolemasta.
Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini vieressä — tapausta en voi milloinkaan unhottaa — me olisimme varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan, missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.
III.
LÄHETYSASEMA.
Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan, johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.
Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat, ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa, väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen penikulman päässä lähetysasemalta.
Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa, aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä. Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti, astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat. Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle, kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.
Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka — kuten zulut yleensä — ei voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa, jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha, rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat taukoamatta.
Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen, huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan hyökkäystä.