Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille alttiiksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.
Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa, jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat, sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.
Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra, rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin, tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"
Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella, jota en osaa lainkaan jäljitellä.
"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä vastaanottamaan."
"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa — viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat", sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse — hänet saatte heti nähdä — ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä näkynytkään."
Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.
Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran — rinne oli sangen jyrkkä — me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi, kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa, kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.
Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli mansikoita ja tomaatteja — ah, minkälaisia tomaatteja! — melooneja, kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.