"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.
"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."
Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä.
"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."
Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.
Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa.
Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön — itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä — oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan — korkealla kun olivat — valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.
"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.
"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille.
Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.