VI.
VALMISTUKSIA.
Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait onnistuisivat valloittamaan aseman.
Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä, kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten varalta.
Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä —. toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, — jotka tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo ennestäänkin murheellista tunnelmaa.
"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme, "vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne. Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni — Lumpeenkukan — sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te olette oppineet rakastamaan häntä."
"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan henkemme hänen puolestaan."
"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt, kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren elämänsä — tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät — teette kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme. Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin — "vannokaa, että teette kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni verisestä ja julmasta kuolemasta."
"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"
"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.