Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan — hänellä ei ollut nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen, jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.
Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin, mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut käydä heidän kimppuunsa.
Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.
Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun, jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas vähäisinkin varomattomuus — kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.
Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon, joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli — Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen käytöksensä oikein merkitsi.
"Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien edestä, jotka minä tapan tänä yönä."
"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin uudelleen vuoteelleni.
Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan. Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle avonaisesta ikkunasta:
"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on lähdettävä liikkeelle."
Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden, että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi ja pitkäpiippuinen colt-pistooli.