"Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle."
IX.
TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.
Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella, jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.
Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin. Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.
Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli kaikki onnellisen elämän edellytykset — hyvä terveys, riittävä omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta. Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki — kukin omalla tavallaan. Olen "seikkailija" — henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole tehneet vielä mitään — emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata hurjapäisyyttämme puolustaisimme.
Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana, joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.
Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.
Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa talousaskareissa ja hän osasi keittää — ah, miten maukkaita ruokia hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen heikkoutensa huomioonottaen.
Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.