Asianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita metsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman kesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän, ja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja merkilliseen ilmestykseen — ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut tyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota hyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli paljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut siitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi koko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema tappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan kyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja aasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon hyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten oikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että niiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen tsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli, että kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä vereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki aasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden lihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama myrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon hyönteinen on munansa laskenut.
Elgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti noudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille tuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja saavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli noin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen. Sieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa ylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät. Seutu muistutti sangen suuresti Transvaalia.
Olimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin sata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana siintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven, jota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt "pohjattomaksi vedeksi", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin vuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli suuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen jalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja näimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven, jonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja joka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen tulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä, joissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon tarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka olivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja vaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan kuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä ja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui. Ilmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin Englannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja järvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin rannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen myrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat toinen toisensa jälkeen.
Tämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen oli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa tavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja oli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme todellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin täytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme, mitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut aivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan penikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme. Päätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme — alkuasukkaat olivat hyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti — ja odotella tapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista seuduista mahdollisesti tiedettiin.
Ostettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä, joista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki tavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin, kuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren metsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin kyliin meidän tulostamme.
Meloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden merkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä alkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman syvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia — kala olikin heidän pääravintonsa — väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä, josta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen.
Huomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti jostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten keskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren jokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita sellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen jälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli sammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat asukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun vuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea, on tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä.
Järven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen kohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä suunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän lähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista törkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän salaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi meille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis eteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja valkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole milloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut vastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo pari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja kysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne lensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja laskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo pyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon.
Kysyin heiltä vielä, mistä maasta linnut oikeastaan mahtoivat tulla. Miehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta alkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia villipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten takana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko, etteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten ihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet puhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana asuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän näköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta, että hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin sellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden halki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan, jonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa.
Siitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei voinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta pohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa huhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada salaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten ihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui.