Me aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään ajautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden suojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän. Curtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja odottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä laukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti lentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja toisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä korkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän huipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian näkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen.
Olimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin erittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut ajelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän juurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa koettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin wakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään veteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut krokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään asiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua kohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet laineet liplattivat.
Äkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut johonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita oli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla voimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme auttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme kallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli noin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli seinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa järven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt ilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden laskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin.
Palvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja huomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja me parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli urhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä silmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme. Samassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme lennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti.
Käsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme pyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme nuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen. Minulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista toisille kanootin pohjalle heittäytyessäni:
"Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!" mitä varoitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin.
Samassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että vesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi kuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin. Käänsin hiukan päätäni — kohottaa en uskaltanut — ja katsahdin ylös. Käytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen katon, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää sitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi.
Tunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten murskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun veden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme olimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi millä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi johonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja jos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti.
Kaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani siinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin tällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan täyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen oudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli todellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa unta.