Se oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet epätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut jonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli mennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella ei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella. Tilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton — kiidimme eteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin vainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten Curtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki vieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa valppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen lauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän tuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen toiselta puolen toiselle.
"Niin, niin, Allan-poikaseni", tuumiskelin minä siinä maatessani, "sinä lähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen yhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä sinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin kukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et mahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa suurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata."
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan sanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on kuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön hermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon ei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen laukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin luonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä meille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme vallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea kaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa, kuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran edeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat!
Suunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen pimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin pituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello seitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja minä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle.
Matkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi Curtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan seinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä kyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain, jolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan. Eräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella virralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja painostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia aiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa, että se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan ilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti tyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan väärässä.
Kolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän vähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä läpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut muutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote? "Huomannutko!" toisti hän; "luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin turkkilaisessa saunassa."
Toiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä vaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa meihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale uumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin hengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen tunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin tuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin esikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen takaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen lämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja elohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden pinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo kiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen tulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme nähdä.
Kykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme hikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli loppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää ohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti tukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat tuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme alkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin höyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja samassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella äänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä ihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen keskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton huikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin viidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka taholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen häikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen kukka.
Tuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas oli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi luolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan paksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene kuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja ympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä höyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen korkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat. Kivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia, joita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat.
Kiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään ihmisten sytyttämä valkea.