"Oikealle, Quatermain — oikealle!" karjui Curtis ja vaipui samassa tajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja Good seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä tajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta minä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten lailla ja minä olin aivan yksin.
Tulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja kanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme joutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää hengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en hellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan varresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja kuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin mahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren. Silmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse kuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli korviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä.
Parin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin vaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani.
Muistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen kasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla yläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme vallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella, joka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat toverini liikkumattomina.
"Olivatko he kuolleet?" ihmettelin itsekseni. "Olinko jäänyt aivan yksikseni näiden kauhujen keskelle?"
Samassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein kaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä ja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin. Elimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät hirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti toisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi ilokseni he alkoivat kaikki tointua — Umslopogaas ensin ja sitten muut toinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja tuntien vilunväreitä — mikä äskeisten kokemustemme omituinen vastakohta — me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme.
Sitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut tummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut veistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat laidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme varmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä ainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman vahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki johtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan uumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä voimalla veden läpi.
Heti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä vaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä olimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme ei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva, vaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät olivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan, että alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen juova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu tahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka riippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä kuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas auringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät hämärään korkealla yläpuolellamme.
Kummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut noin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa korkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme laskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme hiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea, mutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme samalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis parhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle rannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin kiinnitetyksi.
"Mikä kolkko paikka", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi rantakiville; "autius melkein huimaa päätäni", lisäsi hän nauraen.