Istuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä kauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät hartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut paljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi viime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria oli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki käsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa satuin vilkaisemaan taakseni — olin kuullut jotakin rapinaa — ja näin kivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka oli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi.
Tällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat tuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset kynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien välistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain. Eväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan. Muutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä merkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat kyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen otteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin kuilun kaikki kaiut.
Toinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni aikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten voitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven, jolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle satoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan kuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon tehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa silmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan.
Siepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan, me kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi. Iskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen toverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin vain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin — totisesti tuntuvia nappauksia — ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs suunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi siihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja inhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja heittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen heti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava haju täytti ilman.
Näky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä milloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja taukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle inhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun sanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän inhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat kätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne olivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin olisivat osanneet ajatella. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa toiselle Danten "Infernolle", kuten Curtis sanoi.
"Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!" huudahti Good, "tahi meistä ei ole pian riepuakaan jäljellä."
Noudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin rantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen turhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti meidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva ja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään.
"Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte", lausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä, ja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä.
Umslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset — ne sattuivat aina paikalleen.
"Mitäs nyt teemme?" kysyi Curtis.