"Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä", vastasin minä. "Tottapahan lopulta johonkin joudumme."
Koko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta siintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä, ettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta taivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme ylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella hartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui synkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman.
"Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn korkealle. Ei ollut epäilemistäkään — luolan katto näkyi selvästi. Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme jatkui taas entiseen totuttuun tapaan.
Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin, sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin siemauksin yön suloista ilmaa.
XI.
SIINTÄVÄ KAUPUNKI.
Umslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni kokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran odotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja vedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin huomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin vetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään. Kajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän taivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet, kultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja saattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset, kimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko kaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi päiväksi.
Yllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva, joka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä korkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen tuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa leijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin olemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä selällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman päässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä vuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät tälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin sain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen käsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään kokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi oikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän ja tärisyttävän huomion.
Viitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa kelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen. Parilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin huomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia oli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun tunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen, onnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt mukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen kasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka luulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla matkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä päättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta — toinen käsivarsi oli aivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton epätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan virran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin.
Näky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi, sairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen. Iloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen pian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se olisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään. Luonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut pääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle kohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla yhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli löytänyt hautansa.