"Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?" ihmetteli Umslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin vajoamista. "Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn", lisäsi hän lyhyesti naurahtaen.
Käännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia joutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana tietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka aina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen niihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta ehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen unennäön seikkaperäisellä selostuksella.
Toiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän rajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta ja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas neuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset eikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut olivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle rannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan, missäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää vuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen virran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen ulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi ilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta viettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja aloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli kiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka oli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja peitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun purje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme järven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme rauhallisesti, mitä tuleman piti.
Purjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli kaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja otaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen läheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen kuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka hohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina. Tuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon kupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi merkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän väitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän.
Tämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai meidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven ympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli mielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme jännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi purjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu tuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se äkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin sadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta koverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty vene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten. Huomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme tuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja nainen, ja he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin.
Katselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei; olimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja kasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko ikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta, jonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja olin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin, että huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja riemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme tutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme kiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti melkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä tämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli totisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: "Ex Africa semper aliquid novi", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta kuuluu aina jotakin uutta.
Miehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis vartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät olivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli yllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja vyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja jalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä oli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen kultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea suortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat hyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen viehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen kuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen, lähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja viidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja muodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli sininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän yhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja jätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina paljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua, etenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli todellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Olimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi vieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan ja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla lähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi meille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme ymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan, kreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä koettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain päätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle. Nainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi kohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi, mikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin närkästyttävän.
Kun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista ponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti poistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen. Veneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa purjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti hyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin pahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan selkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut. Nainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi mikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän heitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen.
"Vai sillälailla!" hymähdin minä. "Näyttää kuin olisimme vihdoinkin keksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät."