Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät, ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli Zu-Vendis-maassa nähty.
Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia, ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki muut olivat paljain päin.
Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.
Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla. Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä, joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.
Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan, jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta. Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani — kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.
Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä. Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin huomattavalla nyökkäyksellä.
Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta aukkoa:
"Oi aurinko, laskeudu alttarillesi!"
Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä. Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.
Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi, huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "Me uhraamme sinulle, oi aurinko!"