Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata levottomuutensa.
"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle miehelle?" kysyin minä leikillisesti.
"Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan. "En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.
Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.
"Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä."
Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle neuvon, joka mielestäni oli viisain.
"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä. "Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis."
Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn tapaansa Goodin kanssa.
Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja vihdoin keksinkin keinon.
"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär (Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana."