"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään — Mopo, joka on kuollut, tahi sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.
"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."
Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen itkuun. Minäkin itkin.
"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää — elää nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet — ikä ja murheetko ovat niihin leimansa painaneet?"
"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön, kerrottiin tehneen — uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole kuollut, enkä minäkään — Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"
"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas kiihkeästi.
"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.
Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."
"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän on vannonut heille kostoa — he tappoivat hänen isänsä, ja samoin vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.
Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo puoleksi kuningas.
En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.