"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?
Mopohan on kuollut — olen hänen poikansa!"
"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut — suuri Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"
"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa! Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania, hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon, ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."
Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella äänelläni:
"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran takia sinä siis uhmaat kuningasta?"
Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää, Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin tapparaan.
"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo", vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.
Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.
"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin Umslopogaasiksi — katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.